Muistomerkin on tarkoitus kestää aikaa ja vaalia muistoa. Aina niin ei käy, kuten yksi Kekkos-veistos osoittaa.
Presidentti Urho Kekkoselle suunniteltu jättimäinen pääveistos tuotiin Vuolijoen Kekkospuistoon jo vuonna 1984, Keskisuomalainen kertoo. Valtavasta päästä on nyt jäljellä enää nenä.
Jättipäästä jäi nenä
Ajatus oli suuri sekä kirjaimellisesti että kuvaannollisesti: monumentaalinen pää yhdelle Suomen 1900-luvun keskeisimmistä valtiomiehistä.
Toisin kuitenkin kävi. Veistos ei ole säilynyt, vaan siitä on jäänyt jäljelle vain nenä. Näkymä on tahattoman symbolinen: se muistuttaa, että näennäisen pysyväkin monumentti voi rapistua ja jäädä torsoksi.
Muistomerkkihankkeiden kummalliset kohtalot
Kekkosen pää ei ole ainoa suomalainen muistomerkkihanke, joka on kohdannut mutkia. Sama juttu nostaa esiin myös sen, että koomikko ja elokuvantekijä Spede Pasaselle suunniteltu muistaminen ei aikanaan edennyt toivotusti.
Julkiseen muistamiseen liittyy monta vaihetta: idea, taiteilijan työ, rahoitus, sijaintipaikka ja lopulta päätöksentekijöiden hyväksyntä. Jokin näistä voi kariutua, tai valmis teos voi myöhemmin vaurioitua. Näin syntyy tarinoita hankkeista, jotka eivät päätyneet sinne, minne oli tarkoitus.
Muisto ja sen hauraus
Kekkospuiston nenä on lopulta puhutteleva juuri keskeneräisyydessään. Se kertoo, ettei muistomerkki ole automaattisesti ikuinen, vaan sekin tarvitsee huolenpitoa.
Samalla tällaiset tarinat ovat osa kulttuurihistoriaa. Ne kertovat siitä, miten eri aikoina on haluttu muistaa merkkihenkilöitä, ja siitä, että aikomus ja lopputulos eivät aina kohtaa. Vuolijoen nenä jää elämään omana kummallisena muistomerkkinään.
