Kun nimen perässä kulkee kreivin tai vapaaherran arvo, mielikuva on helppo maalata: kartanoita, vaakunoita, etuoikeuksia. Todellisuus on toisenlainen. Suomalaisten lehtien haastattelussa kolme aatelissukuista kertoi arjestaan, ja kuva on hyvin maallinen – yksi viljelee maata, toinen tekee tutkimustyötä, kolmas hoitaa potilaita. "On ihan kiva olla kreivi", yksi heistä tiivisti Savon Sanomien ja muiden Uutissuomalaisen lehtien jutussa. Sen enempää titteli ei elämään vaikuta.
Arvonimi, jolla ei tehdä mitään
Suomalaisen aateliston erikoisuus on juuri se, ettei arvonimellä saa mitään. Se ei tuo verovapautta, ei poliittista asemaa, ei oikeuksia, joita muilla ei olisi. Se on sukunimi ja sen mukana kulkeva historia – tieto siitä, mistä oma suku on tullut ja millaisten vaiheiden läpi se on kulkenut.
Moni aatelinen tekee aivan tavallista työtä eikä juuri tuo taustaansa esiin. Arvonimi ei näy työpaikalla, ei naapurustossa eikä kaupan kassalla. Se on yksityinen perintö, joka aktivoituu lähinnä suvun omissa juhlissa ja historiantutkimuksessa.
Pitkä historia Ruotsin vallan ajalta
Suomen aateliston juuret ovat Ruotsin vallan ajassa. Perinnölliset korkeammat arvonimet kreivi (greve) ja vapaaherra (friherre) luotiin Eerik XIV:n kruunajaisten yhteydessä vuonna 1561, kun osa aatelista muuttui perinnölliseksi. Aatelointi oli vuosisatojen ajan hallitsijan tapa palkita ja sitoa palvelusväkeään – sotapäälliköitä, virkamiehiä ja maanomistajia.
Suomessa aateliston oma edustuslaitos, Ritarihuone, vakiintui 1800-luvulla, ja sen edelleen Helsingin Kruununhaassa seisova rakennus valmistui 1862. Nykyään Ritarihuone on ennen kaikkea kulttuuri- ja sukututkimuslaitos: se ylläpitää tietoa aatelissuvuista, vaalii arkistoja ja järjestää tilaisuuksia. Kaikkiaan Suomen aatelistoon kuuluu nykyisin noin 6 000 jäsentä.
Etuoikeudet katosivat sata vuotta sitten
Aateliston todellinen valta hupeni vaiheittain viime vuosisadan alussa. Säätyjen poliittinen asema mureni, kun yksikamarinen eduskunta korvasi vanhan säätyvaltiopäivälaitoksen vuoden 1906 eduskuntauudistuksessa. Itsenäistymisen jälkeen, vuodesta 1917, Suomessa ei ole enää myönnetty uusia aatelisarvoja, ja verotukselliset erioikeudet poistuivat 1920-luvulle tultaessa. Jäljelle jäi historia ja nimi.
Juuri siksi nykyajan kreivit ja vapaaherrat eivät erotu joukosta. He elävät samaa arkea kuin kuka tahansa – käyvät töissä, maksavat veronsa ja kasvattavat lapsensa. Aatelisuus ei ole heille etuoikeus vaan suvun tarina, jota voi vaalia ilman, että se sanelisi, kuka saa olla tai mitä saa tehdä. Ehkä juuri siksi sitä on mukava kantaa.
