Yli vuosisadan takaiset tapahtumat eivät ole 91-vuotiaalle Erkki Lehtiselle kaukaista historiaa. Ne kulkevat hänen sukunsa läpi kolmessa polvessa – isoisästä isään ja edelleen häneen itseensä. Nurmijärveläinen Lehtinen on viettänyt elämänsä kuljetusalalla ja työväenliikkeen parissa.

Isoisä jäi vankileirille

Lehtisen isoisä menehtyi Suomenlinnan vankileirillä keväällä 1918. Hänen läheisensä yrittivät kuljettaa leirille ruokaa, mutta apu tuli liian myöhään. Hän oli yksi tuhansista, jotka eivät selvinneet sisällissodan jälkeen perustetuilta vankileireiltä.

Suomenlinna, vanhalta nimeltään Viapori, oli yksi maan suurimmista punavankileireistä. Helsingin valtauksen jälkeen keväällä 1918 saarille koottiin Wikipedian mukaan noin 10 000 vankia, joista arviolta noin 1 100 menehtyi – valtaosa nälkään ja tauteihin, vain pieni osa teloituksiin. Ahtaus, puutteellinen muonitus ja heikko hygienia aiheuttivat suolistotauteja, keuhkokuumetta ja espanjantautia.

Isä, joka vaikeni

Lehtisen isä joutui itse punavankina leirille ja vaikeni kokemuksistaan vuosikymmeniä – kuten moni muukin sodan kokenut. Vaikeneminen oli aikakauden yleinen tapa käsitellä traumaa, jota ei sanoitettu ääneen. Myöhemmin isä kuitenkin osallistui muistotilaisuuksiin; Erkki Lehtinen muistaa hänen kantaneen punaista lippua muistojuhlassa – elettä, jossa hiljaisuuden tilalle astui hetki avointa muistamista.

Sivuun ei jäänyt kukaan

Sisällissota oli lyhyt mutta väkilukuun suhteutettuna poikkeuksellisen tuhoisa. Helsingin yliopiston mukaan sodassa ja sen jälkiselvittelyissä kuoli kaikkiaan noin 36 000 ihmistä, ja suuri osa heistä menehtyi vankileireillä aliravitsemukseen ja tauteihin. Tapahtumien psyykkiset jäljet näkyivät suvuissa vielä sukupolvien ajan.

Lehtinen tiivistää oman näkemyksensä yksinkertaisesti: kun nämä tapahtumat vyöryivät päälle, kukaan ei jäänyt niiden ulkopuolelle. Tappiot koskettivat lopulta koko kansaa, oli kyse kummasta puolesta tahansa.

Muistamisesta sovintoon

Lehtiselle muistaminen ei ole katkeruuden vaalimista vaan sovinnon rakentamista. Hänen tarinassaan kolme sukupolvea kohtaavat: leirillä menehtynyt isoisä, vaikeneva isä ja poika, joka haluaa pitää muiston elossa. Se on muistutus siitä, ettei historia pääty arkistoihin – se kulkee perheissä, kunnes joku uskaltaa sanoittaa sen ääneen.