Otsikot kotimaisen elokuvan "ronskista alastomuudesta" ja "kuvausten kauheuksista" leviävät sosiaalisessa mediassa tasaisin väliajoin. Toimituksen tarkistuksessa monen tällaisen väitteen takaa ei löytynyt yksittäistä, julkisesti vahvistettua tapausta, johon kaikki yksityiskohdat osuisivat. Sen sijaan löytyi jotain kiinnostavampaa: aihe on suomalaisessa elokuvassa aidosti vanha ja yhä elävä keskustelu.
Kohu ei ole uusi ilmiö
Alastomuus on aiheuttanut kohinaa kotimaisilla valkokankailla yllättävän kauan. Klassinen esimerkki on jo vuoden 1940 farssi Aatamin puvussa ja vähän Eevankin, jonka alastonkohtaukset järkyttivät aikalaisyleisöä. Elokuvan tuotantoa varjostivat myös aidot kuvausvaikeudet: työ keskeytyi talvisotaan, ja tekijöitä kohtasivat vastoinkäymiset, joiden vuoksi kohtauksia jouduttiin kuvaamaan uudelleen.
Nykykatsoja tuskin nostaa kulmiaan saman elokuvan äärellä. Se kertoo paljon siitä, miten alastomuuden raja on liikkunut – ja miten herkästi kohu syntyy aina uudelleen.
Intiimikoordinaattori muutti pelisäännöt
Se, mikä kameran takana oikeasti tapahtuu, on viime vuosina muuttunut merkittävästi. MeToo-liike nosti esiin, miten intiimikohtaukset jätettiin aiemmin pitkälti ohjaajan ja näyttelijöiden keskinäisen sopimisen varaan ilman selkeitä turvarakenteita.
Vastaukseksi on syntynyt intiimikoordinaattorin ammatti. Pioneeri Ita O'Brien kuvaa Muropaketin haastattelussa, että seksi- ja alastonkohtaukset koreografioidaan nykyään yhtä huolellisesti kuin tappelut. Näyttelijöiden rajat kirjataan ylös ennen kuvauksia, ja liikkeet sovitaan etukäteen. Tavoite on tehdä haavoittuvasta tilanteesta turvallinen ja torjua häirintää, joka aiemmin saattoi jäädä piiloon.
O'Brien huomauttaa, että suomalainen ja pohjoismainen kulttuuri suhtautuu alastomuuteen monia maita luontevammin. Se ei kuitenkaan poista tarvetta selkeille käytännöille – päinvastoin, se tekee ammattimaisesta sopimisesta entistä tärkeämpää.
Miksi väitteet kannattaa tarkistaa
Julkisuudessa kiertää säännöllisesti tarinoita siitä, miten näyttelijät olisivat kärsineet kuvauksissa. Osa on totta ja tärkeää tuoda esiin. Osa taas paisuu otsikoksi ilman, että taustalla on vahvistettua tapausta.
Siksi yksittäisten "kauhutarinoiden" kohdalla kannattaa kysyä, kuka asian on kertonut ja missä. Jos lähteenä on vain anonyymi some-väite ilman näyttelijän tai tuotannon omaa kommenttia, kyse on todennäköisemmin klikkijournalismista kuin paljastuksesta.
Mitä jää käteen
Alastomuus kuohuttaa suomalaista elokuvayleisöä yhä – aivan kuten 1940-luvulla. Kameran takana ala on kuitenkin ottanut ison askeleen ammattimaisuuteen intiimikoordinaattorien myötä. Aiheellinen huoli näyttelijöiden hyvinvoinnista on aito, mutta sitä ei pidä sekoittaa sensaatiohakuisiin otsikoihin. Kun seuraavan kerran törmäät väitteeseen kotimaisen elokuvan "kuvausten kauheuksista", kannattaa katsoa, löytyykö sille nimi, lähde ja näyttelijän oma ääni.
