Moni vannoo, ettei näe koskaan unia. Tieteen mukaan he kuitenkin lähes varmasti näkevät – he eivät vain muista sitä. Tämä erottelu unen näkemisen ja sen muistamisen välillä on yksi modernin unitutkimuksen tärkeimmistä havainnoista, ja se selittää, miksi tuttu väite "en näe koskaan unia" on harvoin kirjaimellisesti totta.
Kaikki näkevät unia – mutta eivät kaikki muista
Tavallinen ihminen viettää öisin noin kaksi tuntia uniaikaa, valtaosin REM-vaiheessa, jolloin aivot ovat lähes valveen veroisen aktiivisia. Unia raportoidaan herättäessä useimmin juuri REM-unesta, mutta myös sen ulkopuolelta: koonneissa REM-herätyksistä unta muistaa noin neljä viidestä koehenkilöstä ja muista univaiheista herätettäessä selvästi harvempi.
Vakuuttavin todiste "ei-uneksijoiden" uneksimisesta tulee häiriöstä nimeltä REM-unen käytöshäiriö, jossa unen aikainen lihasten lamaannus pettää ja nukkuja toteuttaa uniaan liikkein ja puhein. Eräässä tutkimuksessa potilaat, jotka väittivät, etteivät olleet koskaan muistaneet nähneensä unta, käyttäytyivät silti öisin selvästi unenomaisesti – puhuivat, elehtivät ja taistelivat unissaan – vaikka eivät heräätessäänkään muistaneet niistä mitään. Johtopäätös oli yksiselitteinen: he tuottavat unia, mutta eivät tallenna niitä muistiin.
Miksi muistaminen sitten vaihtelee niin paljon? Eroja näyttää selittävän osin aivojen toiminta ja heräämishetki: hyvin uniaan muistavilla on havaittu poikkeavaa aktiivisuutta tietyillä aivoalueilla, ja unimuisti kytkeytyy esimerkiksi siihen, mistä univaiheesta ihminen herää.
Aphantasia: kun mielessä ei ole kuvia
Oma erikoistapauksensa ovat ihmiset, joilla on aphantasia – kyvyttömyys tuottaa tahdonalaisesti mielikuvia. Arviolta noin neljä prosenttia ihmisistä ei "näe" mielessään esimerkiksi rakkaan ihmisen kasvoja. Tutkimusten mukaan heillä myös unet ovat keskimäärin harvinaisempia ja aistimaailmaltaan latteampia.
Mielenkiintoista kyllä, aphantasia ei sammuta unia kokonaan: merkittävä osa visuaalisista aphantaatikoista raportoi näkevänsä eläviä kuvia juuri unissa, vaikka valveilla mielikuvat puuttuvat. Se viittaa siihen, että unien kuvasto syntyy ainakin osin eri mekanismilla kuin valveen tahdonalainen kuvittelu.
Teoriat kiistelevät: merkitystä vai pelkkää kohinaa?
Vaikein kysymys ei ole se, näemmekö unia, vaan miksi. Tässä tiede on aidosti erimielinen.
Yksi leiri pitää unia aivojen yöllisen toiminnan sivutuotteena. Klassinen aktivaatio–synteesi-teoria esittää, että uni on aivojen yritys koota mielekäs tarina sattumanvaraisista hermosignaaleista – kärjistäen unisisältö olisi pohjimmiltaan "kohinaa", jolle aivot jälkikäteen sepittävät juonen.
Toinen leiri näkee unilla selvän tehtävän. Muistin konsolidaatioteorian mukaan uni – ja mahdollisesti uneksiminen – auttaa siirtämään ja vakiinnuttamaan päivän muistoja pitkäkestoiseen muistiin. Tunteiden käsittelyn teoriat puolestaan esittävät, että erityisesti REM-uni säätelee tunnemuistoja ja voi auttaa vaimentamaan kuormittavia tunnelatauksia.
Kunnianhimoisimman tulkinnan on esittänyt suomalainen tietoisuudentutkija, professori Antti Revonsuo. Hänen uhkasimulaatioteoriansa mukaan uneksiminen on evoluution muovaama puolustusmekanismi: aivot harjoittelevat unissa toistuvasti uhkaavia tilanteita ja niistä selviämistä, ikään kuin pitäisivät yöllistä paloharjoitusta. Teorian tueksi on esitetty muun muassa, että vaaroille altistuneiden lasten unet sisältävät enemmän uhkaavia tapahtumia. Kaikki eivät vakuutu: kriitikot huomauttavat, etteivät unet useinkaan ole niin uhkapainotteisia kuin teoria edellyttäisi.
Freudin vanha ajatus unista tukahdutettujen toiveiden salakielenä on sen sijaan jäänyt nykytutkimuksessa marginaaliin. Suomalaiset unilääkärit muistuttavat, että vaikka unien merkityksestä kiistellään, unen terveysvaikutukset ovat kiistattomia: arviolta kolmannes suomalaisista kärsii ajoittaisesta unettomuudesta.
Niin kauan kuin unen ja unimuistin neurobiologia on osin auki, vastaus alkuperäiseen kysymykseen pysyy kaksijakoisena: melkein kaikki näkevät unia, mutta se, tarkoittavatko ne mitään, on yhä tieteen avoin riita.
