Aurinkokunnan loppunäytös on tähtitieteen klassikko: noin viiden miljardin vuoden kuluttua Auringon ydinvedyn loppuessa tähti paisuu punaiseksi jättiläiseksi ja laajenee nykyisen Maan radan ohi. Pitkään vallinnut käsitys on ollut, että kotiplaneettamme palaa tässä prosessissa tuhkaksi. Uusi laskelma kuitenkin haastaa kohtalonuskon.
Astronomy & Astrophysics -lehdessä kesäkuussa 2026 julkaistu tutkimus esittää, että Maa saattaakin selvitä Auringon jättiläisvaiheista hengissä. Työn ovat tehneet Mats Esseldeurs ja kollegat Leuvenin yliopistosta Belgiasta sekä Stéphane Mathis Ranskan CEA/Paris-Saclaysta. Tutkimuksesta uutisoi Suomessa muun muassa Tekniikan Maailma.
Kaksi vastakkaista voimaa
Maan kohtalo riippuu kahden vastakkaisen ilmiön herkästä tasapainosta. Toista edustavat vuorovesivoimat: paisuva Aurinko vetää planeettaa vähitellen lähemmäs ja voi lopulta niellä sen. Toista edustaa Auringon massahäviö. Vanhetessaan tähti puhaltaa avaruuteen valtavia määriä ainetta tähtituulena, jolloin sen vetovoima heikkenee ja planeetat ajautuvat kauemmas laajemmille radoille.
"Jos vuorovesivaikutukset hallitsevat, Aurinko nielaisee Maan. Jos massahäviö hallitsee, Maa karkaa tähden sädettä laajemmalle radalle", Esseldeurs tiivistää phys.orgille.
Ratkaiseva ero aiempiin arvioihin syntyy juuri vuorovesivoimien mallinnuksesta. Tutkijat hyödynsivät niin sanottua ab initio -laskentaa eli ensimmäisistä periaatteista johdettua mallia. Sen mukaan vuoroveden hukkaama energia on pienempi kuin aiemmin oletettiin. Kun vuorovesivoimat jäävät heikommiksi, massahäviö pääsee niskan päälle ja Maa työntyy turvaan.
Mitä planeetoille käy
Alkuperäisen tutkimuksen mukaan Merkurius ja Venus ovat tuhoon tuomittuja: ne jäävät paisuvan Auringon sisään jo punaisen jättiläisen vaiheessa. Sen sijaan Maa ja Mars selviäisivät sekä punaisen jättiläisen että sitä seuraavan asymptoottisen jättiläishaaran vaiheista.
Arvioiden tueksi tutkijat käyttivät vertailukohtana noin 200 valovuoden päässä sijaitsevaa tähteä nimeltä L2 Puppis. Sitä on kuvailtu Auringon "vanhaksi serkuksi", sillä se on jo ehtinyt vastaavaan vaiheeseen ja tarjoaa havaintoja siitä, miten paljon vanheneva tähti todellisuudessa menettää massaa.
Tulos on yhä epävarma
Kyse ei ole vielä lopullisesta tuomiosta. Tutkijat korostavat, että vanhenevan tähden massahäviön nopeus tunnetaan havainnoista yhä huonosti – arviot vaihtelevat moninkertaisesti eri malleissa. Suuri massahäviö pelastaa Maan, pieni taas sallisi sen niellyksi tulemisen. Lopputulos riippuu siis tekijöistä, joita astronomit yhä tarkentavat.
On myös tärkeää erottaa, mikä on vakiintunutta tiedettä ja mikä uutta. Vakiintunutta on Auringon elinkaari: ydinvety hupenee noin viiden miljardin vuoden kuluttua, minkä jälkeen tähti kasvaa punaiseksi jättiläiseksi. Uutta ja yhä epävarmaa on nimenomaan se, selviääkö Maa tästä prosessista.
Käytännön merkitystä asialla ei ihmiskunnalle ole. Aurinko kirkastuu vähitellen jo paljon aiemmin, ja Maa muuttuu elinkelvottomaksi arviolta jo noin miljardin vuoden kuluessa – kauan ennen kuin tähti edes alkaa paisua. Mutta tähtitieteelliseltä kannalta tulos on kiehtova: kotiplaneettamme ei ehkä päädykään Auringon ruoaksi, vaan jää kiertämään kylmettyvää tähden jäännöstä yksinäisenä, autiona maailmana.
