Ajatus kuulostaa vastenmieliseltä: tarttuva suolistoloinen lääkkeenä. Silti juuri loismatojen kyky vaimentaa ihmisen immuunijärjestelmää on saanut tutkijat ympäri maailmaa selvittämään, voisiko niistä – tai niiden erittämistä molekyyleistä – kehittää hoidon allergioihin ja autoimmuunisairauksiin. Ideaa kuvataan toisinaan matopilleriksi, vaikka tällaista valmista lääkettä ei vielä ole olemassa.
Mistä on kyse?
Taustalla on niin sanottu hygieniahypoteesi. Allergiat, astma, keliakia ja monet autoimmuunisairaudet ovat yleistyneet juuri niissä maissa, joissa loistartunnat ja muu varhainen mikrobialtistus ovat kadonneet. Yksi selitys on, että ihmisen immuunijärjestelmä on kehittynyt rinnan loismatojen kanssa, ja kun madot puuttuvat, puolustusjärjestelmä alkaa herkemmin reagoida vääriin kohteisiin – siitepölyyn, ruoka-aineisiin tai omaan kudokseen.
Loismadot ovat selviytyäkseen oppineet rauhoittamaan isäntänsä immuunivastetta. Ne saavat elimistön tuottamaan enemmän säätelijä-T-soluja, jotka pitävät tulehdusta kurissa. Juuri tätä mekanismia tutkijat yrittävät valjastaa.
Kliiniset kokeet hookworm-madoilla
Pisimmälle on edennyt tutkimus, jossa ihmisiä on tarkoituksellisesti tartutettu pienellä annoksella Necator americanus -koukkumadon toukkia. Australialaisten yliopistojen ryhmät ovat tutkineet tätä erityisesti keliakiassa. Eräässä keliakiakokeessa madoilla tartutetut osallistujat sietivät selvästi suurempia gluteeniannoksia kuin ennen, ja suoliston tulehdusta välittävien viestiaineiden tuotanto väheni.
Loismatoja on testattu myös MS-taudissa. JAMA Neurology -lehdessä julkaistussa satunnaistetussa kokeessa hookworm-tartunta lisäsi MS-potilailla immuunijärjestelmää hillitsevien solujen määrää. Vastaavia kokeita on tehty tulehduksellisissa suolistosairauksissa, kuten haavaisessa paksusuolitulehduksessa.
Madosta molekyyliin – ja ehkä pilleriin
Elävän loismadon antaminen potilaalle on hankalaa ja epämiellyttävää, ja annostelua on vaikea hallita. Siksi monet tutkijat eivät tähtää itse matoon vaan sen erittämiin molekyyleihin. Koukkumatojen erittämä tulehdusta estävä proteiini AIP-2 vaimensi hiirikokeissa astmatyyppistä hengitysteiden tulehdusta. Toinen tutkittu kohde on loiselta peräisin oleva ES-62-molekyyli, josta on kehitetty pienmolekyylijäljitelmiä allergian hillitsemiseksi.
Juuri tällaiset puhdistetut tai keinotekoisesti valmistetut molekyylit voisivat periaatteessa olla "matopilleri": lääke, joka jäljittelee loismadon hyödyllistä immuunivaikutusta ilman elävää loista.
Varauksia: kyse on yhä tutkimuksesta
Lupaavasta perustasta huolimatta on syytä olla varovainen. Vaikka eläinkokeet ovat usein näyttäneet selviä hyötyjä, ihmiskokeissa tulokset ovat olleet vaihtelevia ja monesti vaatimattomia – osa allergia- ja astmakokeista ei ole osoittanut tilastollisesti merkitsevää hyötyä. Loistartuntaan voi myös liittyä haittoja, kuten suolisto-oireita ja alttiutta muille infektioille.
Asiantuntijat korostavatkin, ettei loismatojen tahallista tartuttamista voi suositella hoidoksi. Realistisin tie kohti todellista lääkettä kulkee tarkoin määritellyn molekyylin kautta, ja sellaisen kehittäminen on vielä vuosien työ. Matopilleri on siis toistaiseksi tutkimuskohde – ei apteekin hyllyltä saatava hoito.
