Kytäjän kartano kohosi – tai pikemminkin kohosi – Hyvinkään luoteispuolella, järvien ja metsien keskellä. Aikoinaan se oli yksi maamme mahtavimmista maatiloista, mutta nykyään moni hyvinkääläinen yhdistää paikan ennen kaikkea synkkiin tarinoihin. Kansanperinteessä toistuu ajatus kartanon yllä lepäävästä kirouksesta. Erotellaanpa, mikä on varmennettua historiaa ja mikä legendaa.

Suurtilan vuosisadat

Kytäjän juuret ulottuvat 1500-luvulle. Wikipedian mukaan kartano oli Tott-suvun hallussa 1500-luvulta alkaen, minkä jälkeen omistus kulki muun muassa Fleming- ja Armfelt-suvuille. Vuonna 1861 tilan osti senaattori Constantin Linder, ja Linderin suvun aikaa pidetään kartanon loistokautena. Tilalla oli oma meijeri, saha ja jopa kapearaiteinen rautatie, ja kartanon oman historiikin mukaan se oli laajimmillaan yksi Pohjoismaiden suurimmista yksityisomistuksessa olleista tiloista.

Linderien jälkeen omistus siirtyi 1920-luvulla arkkitehti Väinö Vähäkallion suvulle. Vähäkallio kunnosti kartanoa ja suunnitteli alueen kirkon. Vuonna 1994 kartano ajautui konkurssiin ja myytiin uusille omistajille.

Päärakennus, joka katosi

Kartanon 1800-luvun lopulla valmistunut, hirsirunkoinen ja rapattu päärakennus oli pitkään alueen maamerkki. Rakennuksen kunto kuitenkin rapistui vuosikymmenten saatossa, ja se purettiin lopulta keväällä 2023. Komean rakennuksen häviäminen on osaltaan vahvistanut paikan haikeaa ja salaperäistä tunnelmaa.

Dokumentoitu tragedia

Kaikkein synkin Kytäjään liittyvä tapahtuma on valitettavan todellinen. Helatorstain vastaisena aamuyönä 12. toukokuuta 1972 kartanon silloinen omistaja surmasi ampumalla kolme nuorta, jotka olivat leiriytyneet kartanon maille. Uhrit olivat 14-, 17- ja 18-vuotiaita. Tapauksen kuvauksen mukaan tekijä tuomittiin kolmesta taposta vankeuteen, istui tuomiotaan kuutisen vuotta ja teki vapauduttuaan itsemurhan vuonna 1979. Tämä murhenäytelmä on todennettu oikeudenkäynnin ja viranomaistietojen kautta – se ei ole legendaa vaan dokumentoitua rikoshistoriaa, jota on syytä käsitellä uhrien muistoa kunnioittaen.

Kun tarinasta tulee kirous

Dokumentoitujen tapahtumien rinnalle on kansanperinteeseen kertynyt joukko vaikeammin todennettavia kertomuksia. Eri verkkolähteissä liikkuu listoja onnettomuuksista, itsemurhista ja tulipaloista eri vuosikymmeniltä. Näiden yksityiskohtien – nimien, vuosilukujen ja tapahtumakulkujen – luotettavuutta on vaikea varmentaa, eikä niitä tule esittää historiana.

Juuri tällaisista kertomuksista syntyy ajatus "kirouksesta". On inhimillistä etsiä yhteistä selittäjää, kun yhteen paikkaan kasautuu surua usean sukupolven ajalta. Pitkän historian omaavassa, satoja ihmisiä työllistäneessä suurtilassa ehtii kuitenkin vuosisatojen aikana tapahtua paljon – myös ikäviä asioita – ilman yliluonnollista selitystä.

Kirous on siis ennen kaikkea tarina, jonka Kytäjän rikas ja paikoin traaginen menneisyys on ruokkinut. Se kertoo enemmän siitä, miten me ihmiset jäsennämme menetystä, kuin kartanon yllä leijuvasta tuonpuoleisesta voimasta. Varmennettu historia riittää tekemään Kytäjästä kiehtovan – legendoja siihen ei tarvita.